Anniina Hetesuo muutti takaisin Äänekoskelle 10 vuoden jälkeen.
Jos laskisin päiviä taaksepäin kevääseen, en uskoisi että niitä on niin vähän. Tuntuu, että muuttolaatikoiden pakkaamisesta on kulunut vähintään vuosia. Eikä siitä ole aikaa edes puolikasta. Keväällä kirjoitin somelähettiläsesittelyyni, että haluan löytää paikan, johon on hyvä jäädä. Toistaiseksi näyttää siltä, että varteenotettava vaihtoehto sille paikalle on löytynyt.
Muuttoni taustalla ei ollut yhtäkään järkisyytä. Minulla ei ollut asuntoa tai työtä. Minulla oli kuitenkin kummallinen luottamus siihen, että muutto johtaisi minut harhapoluilta takaisin oikeiden asioiden äärelle. Luottamus kannatti, sillä palaset ovat loksahdelleet paikoilleen uskomattomalla tavalla.
Pitkään olin ylpeä siitä, että olin niin hyvä lähtemään. Minusta oli ihanaa olla vapaa ja muuttaa milloin minnekin opiskelujen ja töiden perässä. Uusissa aluissa tuntui olevan jotakin suunnattoman viehättävää. Muualla asuminen ei kuitenkaan tehnyt autuaaksi edes niissä kaupungeissa, joissa viihdyin.
Tarpeeksi kauan kun harhailee ja etsii täydellistä kaupunkia, alkaa mystisesti kaivata kotiin. Alkaa kaivata sitä, että on paikka, jossa viihtyy. On paikka, jossa tavaroille on pysyvät paikat. On paikka, jossa tuntuu turvalliselta ja saa levätä. On paikka, josta haluaa tehdä oman näköisen. On tuttuja lenkkipolkuja, joille tulee lähdettyä vaikka sataisi vettä. On kirjasto, jonka hyllyt tunnen. On ravintoloita, joissa tilaus tiedetään jo etukäteen. On uusia rutiineja. On uimahalli, jossa pärjään myyrännäölläni ilman silmälaseja. On mahdollisuus löytää toinen olohuone ravintolasta. On kampaaja, jonka penkkiin istuessa tietää, että ajatus on yhteinen. On hieroja, jonka pöydällä käyn säännöllisesti ottamassa hyvät nokoset, ja hän tekee ihmeitä milloin millekin krempalle.
Kotiinpaluu on ollut helpotus levottomalle sielulle. On suunnattoman ihanaa, että on voinut palata paikkaan, jossa on jo olemassa ystävien verkkoja ja perhettä. Ne pitävät haaveilijan maan pinnalla ja muistuttavat niistä asioista mitkä lopulta ovat oikeasti elämässä tärkeintä. On ollut hauskaa huomata, että kaiken tutun ja turvallisen lisäksi arki pienessä kaupungissa on hirvittävän hauskaa. Uusia kiinnostavia kuvioita tuntuu muodostuvan kuin itsestään, kun vain lähtee ulko-ovesta ulos.
Olen kuullut olevani rohkea, kun muutin luottavaisesti takaisin kotipaikkakunnalleni. Muutossani ei ollut kuitenkaan kyse rohkeudesta. Minähän palasin kotiin. Viimeistään siinä vaiheessa kun maailmanlaajuinen epidemia pisti koko maailman polvilleen, ymmärsin mikä merkitys perheellä, ystävillä ja oikealla kodilla on. Joskus juuret pitää kasvattaa etäällä, että ne takertuvat kotiseudulle paremmin. Juuri nyt tuntuu siltä, että tämä päätös on ollut viisaimpia, mitä olen koskaan tehnyt. Juuri nyt tuntuu siltä, että olen kotona.
Kotoisin terveisin
Anniina, @annhetes
Anniinan kotona Äänekoskella.